Vaikka minä vaeltaisin… yksin.

Kovin olen yksinvaellusta ajautunut pohtimaan. Hankalan haasteen eteen ajautunut, kohtaamisen jonka kanssa ulkopuolisille ei ole sijaa. Saatanpa silti mieltäni keventää ja muutaman rivin luettavaksi raapustaa. 

Lienee kyse epävarmuuden voittamisesta, itsensä haastamisesta ja omien kykyjen itselle todistamisesta. Tuntuu kuin eränkävijän luonto pitäisi asettaa koetukselle, istua tulille itsensä seuraksi. Olisiko mieli rauhaisampi, pystyisikö kulkemaan tyynesti ja harkiten vai veisikö epävarmuus ja pelko voiton? Tulisiko siitä suoritus, joka veisi sijan luonnon tarjoamilta elämyksiltä? 

Syitä tuskin moiseen lienee, kuten on kokeneiden vaeltajien kirjoituksista lukeminen, yksinkulkemisen turvana on aistien terävyys ja toimien varovaisuus. Vaan eikö tämä valppaus puhu jo rauhattomuudesta? Lienee kuitenkin yksinäisyydeksi paremmin luonnehdittavan, niin ainakin tahdottaneen. Oli kyse sitten rauhattomuudesta tai yksinäisyydestä, asettaa se ihmismielelle haasteen, on tultava toimeen itsensä kanssa. 

Vaan ei huolta, yhteiskunnan kehitys on ajanut ihmisen etäälle näistä mieltymyksistä ja on todettava että valtaosa ei löydä sijaa moiselle ajatukselle. Yksinäisyys voidaan yleistää ahdistavaksi tunteeksi, varsinkin jos ympäröivä maasto tarjoaa erämaaolosuhteita silmän kantamattomiin. Yhteisöllisyys sitoo meidät osaksi suurta kokonaisuutta, jota yhteiskunnaksi on kutsuminen. Moni on sinne tietämättään eksynyt, vasta erämaassa itsensä löytänyt. 

/Jone